Kirjailijan rooliin ei kuulu sanoa sellaista mihin kaikki muutkin pystyvät, vaan sanoa se mikä meidän muiden on mahdotonta sanoa."

- Anais Nin (1903 - 1977)

​

​

Jakaessamme tarinaamme muille toipuville se tulee suoraan sydämestä. Pyrimme olemaan niin suorapuheisia kuin vain mahdollista ja kerromme oman totuutemme aidosti. Vakiintuneet fraasit ovat nopea tapa ilmaista jotakin sellaista, joka on meille kaikille tuttua. Näiden fraasien hyvä puoli on se, että niillä voi ilmaista paljon vain muutamalla sanalla. Liiallisesti käytettynä kliseet voivat sammuttaa kuulijoiden mielenkiinnon. Puhuessamme vilpittömästi emme tarvitse tarttuvia iskulauseita. Kukapa tietää milloin meidän tarinamme koskettaa toista?

​

Vilpittömyytemme ei ole tae tarinamme aitoudesta vaan joskus jonkun toisen samaistuminen meihin auttaa löytämään toivoa.

​

Kertoessaan palavereihin osallistumisestaan ihmiset saattavat sanoa: "vihdoinkin olen löytänyt paikan, johon tunnen kuuluvani". Addiktien seurassa olemme usein kuulleet sellaista joka saa oman toivottomuutemme muuttumaan myönteisiksi odotuksiksi.

​

Vielä useammin huomaamme että aitous on kuin prosessi, eikä niinkään kuin kertaluontoinen ilmestys. Se ei ole pelkästään lukeminen, kirjoittaminen tai kuunteleminen, vaan se on prosessi joka vie meidät hämmästyneisyydestä suoraan kohti voimaantumista. Se on kuin kemiallinen reaktio, jossa sanat ja tarinan aitous muuttavat samalla kertaa sekä kertojaa että kuulijaa.

Henkilökohtaisen toipumisohjelman todellinen merkitys on se, että usein tulemme sanoneeksemme sellaista, joka meidän on tarpeen kuulla - olemme siis oman toipumisemme arkkitehtejä. Omat sanamme ovat kuin tekstiviestejä alitajunnaltamme. Emmekö ole joskus huomanneet sanovamme: "en ymmärrä mistä tuo ajatus tuli?"

​

• Puhunko suoraan sydämestäni?

• Puhunko vain siksi että oman ääneni kuuleminen helpottaa ahdistuneisuuttani?

• Jos pelkästään kuuntelen, ehkä joku muu tulee sanoneeksi sellaista, joka on minulle mahdotonta sanoa, mutta minulla on tarve saada kuulla se.